"Ikävöidessäsi menneisyyttä sinä kaipaat tulevaisuutta jonka historia on sinulta ryöstänyt".
Maan vetovoiman tutkija, isojen rintojen ystävä, Erik Rankamaa (Paavo Piskonen) herätetään 30 vuoden kuluttua henkiin jäistä ja ainoa varsinainen ongelma ja vaiva uudestisyntyneellä on kylmän aiheuttamat eturauhasvaivat. En kyllä kaivannut elokuvaan lisää tuonlaisia alun absurdeetteja, eikä niitä onneksi tullutkaan. Mutta muistelemani katsojan hermojen kärsimys ja järsimys, suoranainen kidutus kuivascifin kökködialogin muodossa ei onneksi toteutunut myöskään.
"Luuletko sinä, että kysymyksesi `Miltä maailma nyt näyttää?` liittyy jotain intellektuellia?
Olin nähnyt Aurinkotuulen joskus vuonna nakki ja makkara, ja muistot olivat hatarat. Uutena asiana, huomiona, oivalluksena tuli mieleen se, että se on aikamoisesti samanlainen kuin Itäblokin 80-luvun synkkäscifit, ja vielä sen alalaji sairaalascifi, (`En tiedä maailmasta. Olen lääkäri`.)
"Miksi he vievät puut piiloon, pois?" "Tulee sade"
"Mitä uutta painovoiman alueella?"
"Olen ajatellut pitää itse omat hautajaiseni."
"Sinä lupasit kertoa minulle sadun." "Kerron sen sitten kun maailmassa ei ole kuin sinä ja minä."
P.S. Ensimmäinen, erinomainen Suomi-scifi, Risto Jarvan Ruusujen aika oli designscifiä `maailmallisuudella`, yhteiskunnallisuudella/yhteiskummallisuudella, Aurinkotuulessa sanomallisuus on pääasia. Molemmissa elokuvissa on hämäriä jäykkäliikesarjaisia tansseja hämärissä/vihervaloisissa baareissa, bileissä, ravintoiloissa. Tanssiminen, tanssit näyttää olevan tulevaisuutta tutkaileva trendi Suomi-scifissä.
1] Hautausmaan reunalla kaatopaikka, kaatopaikan reunalla hautausmaa..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti