"Yksinäisyys on hänen Tavaramerkkinsä." Ja Ammattinsa..
Tappaja saapuu Kaupunkiin tässä hämmästyttävän, yllättävän, ällistyttävän hyvässä, jopa huippuhyvässä 60-luku New York-noirissa. 60+luvun mustavalkoisten New York-`roughailuiden` tapaan paljon komean sliiziä ja kalsean glamoröösiä katukuvausta Kaupungista jazztaustaisella Jouluviikolla. Roughailuiden nakuilu on tietenkin pois ja sen tilalla, täytteenä tietty noirailua. Ja hyvin on kaupunkia käytetty, näytetty ja juuri sillä noirilla täytetty:
Elokuvan merkki/äänipaalu on Lionel Standerin (anteeksiantamattoman, käsittämättömän typerästi jätetty alku -ja lopputeksteistä pois) upeasti kurkku-nenäörisevä kertojanääni joka neuvoo (selvästi kuulee, että ironisen, sarkastisesti piruilee, vittuilee) tappajaa tiellään. Tiellä käydään mm Greenwich Villagessa tiiliseinä- beatbaarissa, `yökerhossa` kuuntelemassa vimmaista bongorumpalia joka laulaa mm "Pukeudun aina mustaan" . Hieno kohtaus. New Yorkin vuokrahuoneniljaisuutta tulee kohtauksessa jossa miestä lyödään verisesti kirveellä käteen ja häkeistään paenneet hiiret juoksentelevat ympäri murhaa ja murjua. Varsinaisen Uhrinsa, gangsteripomon , jolla on juuri jouluksi noudettu pehmokarhu, pehmopanda sylissään, hän ampuu usealla laukauksella nurkkaan, tuoliin. Pehmo pysyy retkahtaen sylissä... Oivaa Joulutwistiä tässä.
Upea Elokuva, upea Nimi, upea Kaupunki...
"Ensimmäistä kertaa (ja viimeistäkö?, lat huom) elämässään hän ei halua olla yksin".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti