”Kuolemasta ei voi kirjoittaa” Markku Tuuli kirjoittaa tästä elokuvasta ansiokkaassa, perinpohjaisehkossa Puolan elokuvaa käsittelevässä kirjassaan Maisema taistelun jälkeen tästä elokuvasta että siinä talonpojat saapuvat hylättyyn Kartanoon-Palatsiin näkyjä näkemään. En tiedä ehtikö Tuuli nähdä tätä elokuvaa (elokuva vuodelta-80, kirja ilmestyi -81) ja perustuiko tekstinsä tulkintaan jostain ulkomaankielisestä lähteestä, mutta kyllä tässä se näkyjen näkijä on yksi raihnainen lammaspaimen; Hän näkee itsensä Paikan Valtiaana. Hän näkee itsensä myös paikan Kuolleena valtiaana/elävänä ”kuolleena” avonaisessa arkussa(, kunnes kuolee siihen.). Valtiaan vaimo taas sanoo orgastisen unen jälkeen: ”Mitä tarkoittaa uni Lammaspaimenesta?
Sisällä sataa, liekehtivää flyygeliä soitetaan, palavat ”lampaat”…
Muheva mysteeri kaikkinensa. Hitaan visuaalinen uni.
”En usko Jumalaan, mutta pelkään Häntä.”
Kyllähän loppupuolella kansa hyökkää taloon tappaen ja tuhoten (nähdäänpä semmoinenkin erikoisuus että mies nai naistaulua), mutta jos kapinaa ei lasketa fantasiaksi, näy(i)ksi, muutamiksi vilauksiksi, niin se on elokuvan realistisinta osuutta, se on juuri sitä mitä kuvataan. Samoin realistista on heti voittoisan(?) kapinan jälkeinen ”aamu”; Kansa on jälleen kumartamassa Valtiasta jotta tämä antaisi almuja. Ajankohta on absurdi, mutta köyhäkansan kuritus ikuista. Mutta sitten taas takaisin absurdismiin, mysteeriin, näkyyn, uneen,: Nainen viedään lypsyltä linnaan ja kylvetetään korutetaan korotetaan kuningattareksi ja hän menee Valtiaan kanssa naimisiin Papittomassa, Yleisöttömässä Kirkossa, sanaakaan ei sanota… Sitten nainen(kin) haudataan… Valtias on Hautajaisissa ”hereillä”, pääsurijana, pääsurinana… ”Ihminen on lähimpänä Itseään suriessaan.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti