"Ei pahuus sinänsä ole pahasta, täytyy löytää tasapaino." Takeshi Miiken elokuvan ensimmäinen kymenminuuttinen hakee tasapainoa, se on silkkaa audiovisuaalista kaupunkikaaosta: Poliisi lyö jotain ohikulkijaa kadulla, roistot ottavat aseen katuklovnilta (myöhemmin hän on tankotanssija ja veitsenheittoklovni ravintolasirkuksessa, sirkusravintolassa tai "tavallisessa" ravintolassa, veitsenheittotaulua ja miestä siinä pyöritetään polkupyörällä), ja kaupan ruokalaarista, homopari tapetaan ravintolan vessaan ja kaikkein eniten näytetty on juoksuradan mittaisen kokaiinivananiisto ja varsinkin ukko joka syö nopeutettuna nuudeleita ravintolassa lautasen toisensa perään ja kun hänet ammutaan nuudelimyrsky lävähtää lattialle...
Välillä tasapainoillaan, mutta kyllä tämä on enimmäkseen ehtaa Miike-mayhemia ja myrskyä. Viieinen vartti taas täyttä tykitystä ja tulitusta.. Loppu on massiivinen.
Kostoa kärsien.
Monet ovat löytäneet tästä paljon huumoria, minä en muussa kuin pääpahiksen huonosti näyttelemässä suupielet alaspäin, lähes mykkä-"repertuaarissa" ja jäykän notkeassa, huojuvassa, tai vain jäykässä, peruukkimaisessa rasvaletissä. Pääpoliisilla paljon pahempi-parempi hyvän-(>)pahan pojan pokka. Pääpoliisilta kaikki nämä luonnistuvat, onnistuvat taidokkaammin, tanakammin kärsien.. Kostoa järsien, kärsien...
Tasapaino on tanakkuudessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti