"Trumpetti...Miles Davis. I love. Piano...Theolonius Monk. I love. Tenorisaksofoni...Sonny Rollins. I love. Rummut...Max Roach...I love. Laulu...Abbey Lincoln. I love. Basso...Ray Brown. I love." Näillä sanoilla hylätyn hautausmaan raunioituneessa kellotapulissa, jazzjulisteilla vuoratussaan jazzlluolassaan vuokralla asuva yksinkertainen, englanninkielentaitamaton katukaahaja ja jazzfriikki yrittää ystävystyä taposta etsittyyn, haavoittuneeseen amerikkalaiseen mustaan sotilaaseen. Miehen yksinkertaisuus tulee heti esiin hänen luullessaan kaikkien mustien amerikkalaisten olevan jazzmuusikoita ja rasismi kun luodista (yritetään kaivaa haarukalla)) ja kusipaskaviemäristä saastunut sotilaan veri ja mieli laittaa miehen ampumaan kellotapulimiehen koiran, Monkin (sic), niin mies julistaa kaikkien mustien olevan pahoja...
Mutta tarina ei ole näin yksinkertainen, enemmänkin likainen, mielenvikainen ja kaoottinen, mutta vaikka onkin mielenvikainen, niin mielenkiintoinen: Mies auttaa ja nöyryyttää vuoristoradassa vuoronperään sotilasta, kaverinsa, kansa lähinnä nöyryyttävät kun parivaljakko lähtee kukitetulla paraaatiavoautolla kaahaamaan kadulle japanilaisen kasvot mustiksi maalattuina, mustan valkoisina ja musta mies töräyttelee trumpetilla soittotaidotonta kaaosjazzia...
Siten purku-puskutraktori survoo tapulin maan tasalle ja miehen jo kerran koirankuolema ja rasismiraivoissaan repimät mustien muusikoiden julisteet ja jazzlevyt murskaantuvat lopullisesti (elokuva muuten melkein alkaa kohtauksella jossa hienostonainen vahingossa ja välinpitämättömänä talloo miehen juuri ostaman jazzlevyn katuun). jazzkapakassa koko kööri nöyryyttää whitefacea, mutta sotilaalla on suuntana meri... Mutta kaikki on kaatopaikkaa ja viemäriä... Vai onko meri kuitenkin sydämissä? Ja, tai taivaan sini?..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti