The Last Time I Saw Paris eli Muistojen Pariisi (USA-Ranska-54) Haljua, valjua..

"Ikuisen rakkauden" sairaskertomus. 'We have so much fun back then." 'Maybe too much fun.' Taas näitä elokuvia jossa Pariisin (Pietarin tai Rooman jne) muistot, puistot "heräävät" "eloon". Ja taas näitä elokuvia jossa toinen (nainen) vain juhlii eikä huolehdi lapsesta, miehestä, perheestä ja toinen (mies) vain murjottaa kotona eikä huolehdi lapsesta, naisesta, perheestä... Ja tietenkin, totta kai tämäkin on sairaskertomus "ikuisesta rakkaudesta."

Sotilas reportteri (Van Johnson) ja rikkaan perheen nuorikkonainen (Elizabeth Taylor) rakastuvat sodan jälkeisessä Pariisissa, mutta juttu on kai heti tuhoontuomittu, koska mies on heti rakastuessaankin korostetun murjottava  ja nainen korostetun hellitty, lellitty juhlija. Mies ei tee mitään muuta kuin yrittää tehdä romaania ja kun nainen saa pienen flunssan ("Saan flunssan jo säätiedoituksen katselemisesta, kuuntelemisesta") huone, koti muutetaan sairaalaksi hoitajineen, muineen.. Walter Pidgeon näyttelee tökerösti hömelöä, pösilöä rikasisää ja Donna Reed tuijottavasti mustasukkaisia siskoa...

Hailakkaan värikästä, mutta haljua kerrontaa. Taylor hyvä roolissaan, muut valjuja. Nuori Roger Moore vilahtaa.