Careless Crime (Iran-2020)

 Tässäkin erotus-yhdistelmä-yhdistyselokuva, mutta paljon yhteiskunnallisempi, jopa yhteiskummallisempi Shahram Mokrin. ohjaus erottaa ja yhdistää, ryhdistää(?) Iranin vuoden-78 länsivastaista elokuvateatterituhopolttoa (elokiva oli iranilainen) nyky-Iranin polttopisteisiin, "vakaviin" ja vallattomiin.:  naisautokuskiutta (tytär ja äiti)., elokuvateatterista ei saa lippuja, koska printtipaperi on loppu... Radikaaleinta tässä on(kin) se, että tekijät ja teko ilmestyvät, imeytyvät myös tähän päivään...

Mokrille tyypillisesti samaa kohtausta toistetaan elliptisesti, kuin harjoituksissa, mutta myös eri henkilöiden kesken, tai ainakin näyttelijöiden vaatteet ovat vaihtuneet. Hienoa. Katsottavien, puhuttavien elokuvien dialogi ehkä myös ui, uuttuu elokuvaan, henkilöihin.. Hienoa. Elokuvamuseossakin vieraillaan.

Dark Waters (Ukraina-Venäjä-Englanti-Italia) Visuaalisuus kantaa komeasti, mutta tarina jää sen jalkoihin murskaantumaan..

Nuori nainen, Elizabeth palaa lapsuutensa "leikki"paikoille (oli siellä syntymästään seitsenvuotiaaseen, mutta ei muista vuosista mitään, kuviakaan ei ole) isänsä perustamalle nunnaluostarisaarelle isän kuoleman jälkeen. Lisäksi hän on saanut kutsukirjeen saarella asuvalta nunnakokelas-kaveriltaan. Mikä on Isän (ja Äidin) ja Saaren salaisuus?

Kuten nimikin sanoo, Mariano Bainon elokuva pelaa paljon varsinkin veden voimalla, mutta palaa ja pelaa vastaavasti (mutta on valitettavasti vähän vastaamaton salaisuuksien suhteen) myös tulen. Ja yleensäkin visuaalisuuden, tarina tahtoo jäädä jalkoihin. (Koska ohjaaja tahtoi näin?): Alussa vesimassat murskaavat  kirkkoa, luostaria ja nyt kulttinunnat ovat kokoontuneet kellareihin mustiin menoihinsa. Tulta tulee jatkuvalla näyttävällä syötöllä: Nunnarivistöt kantavat palavia ristejä ja tietenkin soihtuja ulkona yössä ja kellareissa. Perinteiset kynttilärivistöt koristavat tietenkin myös kellareita. Perinteisistä perinteisintä on murskaantunen medaljongin palojen etsiminen ja yhdistäminen sisältä ja ulkoa, hiekasta ja piilopaikoista.. Fulcin Beyondista taitaa tulla, olla luostarin hullu taiteilija. Yleensäkin hullut taulut `näyttelevät` tärkeää osaa.

Kuten sanottua, visuaalisuus voittaa tarinan ja se onkin komean näköistä ja kantaa yllättävän pitkälle, kliseet on otettu suht tuoreeseen hyötykäyttöön ja dialogit tukevat tätä. Mutta voi kun se tarina olisi ollut vastaavaa tasoa (isä-äiti-saari-salaisuuskolmikko jätetään aika lailla sivuun, välillä vilahtaa lasta, eli Elizabethia ja palavaa keinutuolia lapsuuden loppuna, ja äidistä ja isästä löytyy valokuvia, ja arvatavasti löytyy myös sisko), niin tässä olisi pieni mestariteos. Synnyttävän vatsan ja synnyttävän seinän yhdistäminen loistava idea ja toteutus, mutta sen jälkeinen Beyondmainen (ei kuitenkaan sentään päädytä valitettavasti Helvettiin) lyhyt lopetus on löysä, arvattava, helppo, umpiperinteinen ja jopa vähän nolo. Se olisi ollut siinä kaipaamassani `tarinallisemmassakin` versiossa, jos olisi päädytty samaan lopetusratkaisuun..

Zerograd aka Zero City or Zero Town eli Kaupunki nimeltä nolla (Neuvostoliitto-88) Absurdi alku hyvä, mutta sitten laahaavuus, laahustus hotkaisee, "potkaisee" elokuvasta hyvän vauhdin ja outouden pois.

Olipa, Onpa Tarina: Ilmastointi-myyntimies saapuu pieneen (ainakin fyysiseltä kooltaan, "henkinen" koko mysteerimpi) kummalliseen kaupunkiin. Elokuvan absurdi alku on hyvää tykitystä: Konttorin sihteeri on alasti (hyvän kummallisuuden kaavan mukaan mies on ainoa joka kiinnittää asiaan huomiota, muita ei kiinnosta) ja juonen päälinjan potkaisee, hotkaisee käyntiin (mutta juoni jumiutuu, jämähtää "myöhemmin" nopeasti, siis heti tämän jälkeen laahaavaksi) ravintolakohtaus, jossa miehelle tarjotaan jälkiruuaksi miehen oman pään muotoista, näköistä kakkua, ja hänen on ainakin maistettava sitä, muuten kokki tekee itsemurhan... Ja näin tapahtuu, hän ei maista, syö, kokki kuolee, mutta onko kyseessä sittenkin murha?...

 Absurdismin ja dekkarin laahaava "liitto".

Olipa, Onpa Toteutus; Tosiaan toteutus on sitten tämän jälkeen miehen laahustamista tyypillisessä "En pääse kaupungista pois"-mysteerissä. Mm taksi vie miehen umpikujan päähän, umpimetsän reunaan. Ja latistava taivallus takaisin kaupunkiin taas edessä. Vähän parempi (ainakin aluksi jälleen, taas..) on hissimatka museoon joka on rakennettu vanhaan kaivoskuiluun ja (aivan liian pitkä jälleen, taas..) esittelykierros siellä. Tämä vahanukkemuseo koostuu muka paikallisesta historiasta Attilasta rock and rolliin. Tämä rockosuus on hämmentävä, pitkä ja tylsä (hei, on muitakin rockbiisejä kuin Rock around the clock!), se tulee useaan, useaan kertaan siinä korostuu sekä sen haukkuminen että kehunta, vastustaminen ja `villiintyminen`. Samoin käy Neuvostoliiton karnevalisoinnin ja kehunnan kanssa. `Ironisen` kehunnan, mutta kehunnan kuitenkin...

Nollakaupunki hiiltyy haahuiluksi, latistuu laahailuksi, laahaukseksi, laahustuksesi...

Quiet Place in The Country (Italia-68)

 "Are you happy?" "I don`t think so." "Why?" "I don`t know." "Are you happy?" "I think so.",,, Seonnut `taiteilija` Leonardo (GAG! Franco Nero) ja `vaimo` (Vanessa Redgrave) `muuttavat` maalle loistolinnaan, vai kuitenkiko rapistuvaan sellaiseen (linnat limittyvät. limittäytyvät..,) ja seonnut sekoaa lisää..

Lähes juonetonta kiimaa ja riitaa. Kun nainen saapuu kaupunkimatkaltaan linnaan heittää Nero kukkapuskan hänen jalkojensa juureen, mutta taiteilija kuvittelee kukat kranaatiksi ja itsensä sotilaspoppoon johtajaksi. Sitten katot ja lattiat romahtavat, pöydät kaatuvat, maalit ja tuolit lentelevät, maalataan puita punaisiksi, giallo-murhia kuvitellaan...

Franco ja Redgrave loistavia. Franco esittää sekoamista intensiiviesti, Redgrave on enemmän design. Renato Polsellin nais-sleazetähti Rita Calderoni antaa hyvää siistimpää taustatukea.

Quite mad,

This Man Must Die (Ranska-69)

 Claude Chabrolilla on näitä isä-poika-pohdintoja. La Rupture`ssa mielenvikainen isä haavoittaa poikaansa, tässä isä epäilee syyttää näyttelijätärtä poikansa kuolemasta. Chabrolin peruskauden parempaa tuotantoa.

Dead or Alive (Japani-99) Täyttä tulitusta ja tykitystä Miiken malliin

 "Ei pahuus sinänsä ole pahasta, täytyy löytää tasapaino." Takeshi Miiken elokuvan ensimmäinen kymenminuuttinen hakee tasapainoa, se on silkkaa audiovisuaalista kaupunkikaaosta: Poliisi lyö jotain ohikulkijaa kadulla, roistot ottavat aseen katuklovnilta (myöhemmin hän on tankotanssija ja veitsenheittoklovni ravintolasirkuksessa, sirkusravintolassa tai "tavallisessa" ravintolassa, veitsenheittotaulua ja miestä siinä pyöritetään polkupyörällä), ja kaupan ruokalaarista, homopari tapetaan ravintolan vessaan ja kaikkein eniten näytetty on juoksuradan mittaisen kokaiinivananiisto ja varsinkin ukko joka syö  nopeutettuna nuudeleita ravintolassa lautasen toisensa perään ja kun hänet ammutaan nuudelimyrsky lävähtää lattialle...

Välillä tasapainoillaan, mutta kyllä tämä on enimmäkseen ehtaa Miike-mayhemia ja myrskyä. Viieinen vartti taas täyttä tykitystä ja tulitusta.. Loppu on massiivinen.

Kostoa kärsien.

Monet ovat löytäneet tästä paljon huumoria, minä en muussa kuin pääpahiksen huonosti näyttelemässä suupielet alaspäin, lähes mykkä-"repertuaarissa" ja jäykän notkeassa, huojuvassa, tai vain jäykässä, peruukkimaisessa rasvaletissä. Pääpoliisilla paljon pahempi-parempi hyvän-(>)pahan pojan pokka. Pääpoliisilta kaikki nämä luonnistuvat, onnistuvat taidokkaammin, tanakammin kärsien.. Kostoa järsien, kärsien...

Tasapaino on tanakkuudessa.

 

Tuukka Hämäläinen ja Timo Mielonen: Tiedettä valkokankaalla - Enemmän kuin Frankensteinin perintö (Art House-2024)

 No, tätä kirjaa en edes odottanut, ja olikin siistäkin syystä iloinen yllätys, ja kyllä muutenkin. Muutamia pahojakin puutteita oli, mutta enimmäkseen täyttä tavaraa.

Eli kuten nimikin kertoo, niin kirja kertoo enimmäkseen, ensiksi `hulluista tiedemiehistä`, ja hirviöosan kirjasta vie itseoikeutetusti tietenkin Frankenstein, jota käsitellään kattavasti ensin kirjana, sitten elokuvina. Niitä kaikkia ei tietenkään voi kirjaan tunkea, niitä on niin luettelomaisen paljon. Mutta itse `hulluista tiedemiehistä` esim Robert Louis Stevensonin Tohtori Jekyll ja H.G. Wellsin Tohtori Moreau mainitaan vain yhdessä lauseessa kirjoina, mutta niiden elokuva-adaptaatioita ei mainita ainuttakaan??!! En uskonut, mutta salaa toivoin, että kirjassa mainittaisiin Jess Francon Dr Orloff- elokuvat. Ja, tai vaikkapa Riccardo Fredan Horrible Dr Hickcock. Ja roskapuolelta olisi mukana voinut olla vaikka 50-lukukäkköily Creature With Atomic Brain,  Ted V Mikelsin mainio (auringon)valo-sähközombailu Astro Zombies. Ja en edes salaa toivonut että mukana olisi ollut 80--90-luvun mainioita suoraan videolle halpis-hullu tiedemies-tuuttauksia: mm Nightmare Weekend (-86, tiedemies luo käsinukkeja), Soultangler (-87, tiedemies luo sielunirrotus-zombihuumeen), The Creeps (-97-tiedemies luo kääpiöversiot lukuisista klassisista hirviöistä). Sitten ovat hullut nukentekijät jne ja yksi suuri genreosahan on erilaisten zombiarmeijoiden takana olevat (monesti natsien) hullut tiedemiesaivot, erilaiset Brain-nimijohdannaiset (esim Brainiac-62) , joskus jopa pelkät aivot (esim The Brain-62)...

Esipuheensa tekijät aloittavat oivaltavasti ilmastonmuutoksen käsittelyllä. Ja tietenkin lähinnä miten sitä on käsitelty elokuvissa. Ja kuinka höpöhöpö-elokuvakin eli esim The Day After Tomorrow voi kuitenkin ajaa ilmastonmuutoksen vaarallisuutta katsojiin. Sillä elokuvat taitavat olla se ensimmäinen porras joista katsojat tieteistä, katastrofeista, esim ilmastonmuutoksesta tietoja tai tiedonmuruja saavat.. Myöhemmin käsitellään kiitettävästi muita `ilmastonmuutos-genren` elokuvia. Tähän osuuteen olisin halunnut elokuvan Castle of Fu Manchu (-69), jossa ei ole kyseessä varsinainen ilmastonmuutos, mutta siinä yhdistyy hienosti hullu tiedemies-myytti ja maapallon ilmaston sotkeminen.

Mutta hieno kirja, kirjoitan myöhemmin lisää toisen lukukerran jälkeen..

Kamikaze 89 (Länsi-Saksa-82)

 Rainer Werner Fassbinder(!) on leoparditakkiin ja housuihin (myös pistoolin perä ja urheiluasun[!1] olkatoppaukset samasta materiaalista), poliisilaitoksen logo ja tervehdys pystyyn nostettu peukalo, poliisipomolla puhelimena teräsmiesfiguuri jonka selässä luuri...

Tapahtumapaikkoina poliisilaitos, joku scifi-sairaala urheiluhallin ja discon sekoitus (tanssilattiana nyrkkeilykehä ja 1]on mahtavaa nähdä Fassbinder lyömässä tehokkaasti yksin squashia!). Punkluoladiscossakin  vieraillaan... Poliisilaitoksen-Sairaalan/Sairaala-PoliisiBaarin-Discon neonvalologona punainen injektioruisku.

Ihan onnistunut lo-fi-tulevaisuusscifailu yhteiskunnasta jossa esim alkoholi, vanhukset ja vihannesten itseviljely on kielletty ja jossa ei ole itsemurhia vaan "odottattomia kuolemia" ja pommiterroristit ristinä. Tv tuuttaa, hissejä myöten, nauravia naisia telineillä, trapetsilla laatikoissa, joita katsojat sitten nauravat...

Markku Soikkeli: Eroottinen elokuva (Oppian-2024)

 Häveliäs, kaino ja kuiva, laimea, lattea ja löysä, yksipuolinen kirja mehukkaasta aiheesta. Ei edes ehkä pintaraapaisu. Kirjan lyhyiden kappaleiden otsikot ( mm Seksifilmien estetiikkaa: Pehmeää ja kovaa, Erotisoitu väkivalta, Taideporno) paljon raflaavampia, rohkeampia kuin itse tekstit. Odotin tältä kirjalta paljon. Valtaisa pettymys. Onneksi luin kirjastokappaleen säästyivät rahat ja paikka kirjahyllyssä. P.S. Vai että "Taatusti kesän kuumin kirjauutuus." Kaikkea sitä näkee kun kaikkea lukee.